Hallussamme on täydellinen vientituote – vihreä korjausrakentaminen

Edesmennyt ystäväni oli rakennusmestari, joka työskenteli sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden aikana monenlaisissa rakennushankkeissa Helsingissä. Börjen kädenjälkeä voi edelleen ihailla mm. Vallilan ammattikoulun (nyk. Stadin ammatti- ja aikuisopisto) rakennuksessa, joka oli hänen ensimmäinen iso kohteensa työmaan vastaavana mestarina. Rakennus on tehty paikalleen 1950-luvun puolessa välissä, ja siinä Sturenkadun varrella tuo punatiilinen rakennus vain edelleen vuonna 2023 ylväästi seisoo, kamalan säämme ja ilmansaasteiden armoilla, ollen vieläkin opetuskäytössä.

Rakennusalan ammattilaisiksi keskustelimme Börjen kanssa harvoin rakentamisesta. Börjen mielenkiinto kun kohdistui yleisesti enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, kuin menneeseen tai menneiden muisteluun. Kuitenkin, aina välillä pääsin kahvin ja nisun nauttimisen lomassa kuuntelemaan mielenkiintoisia ja hauskoja byggatarinoita Börjen omintakeisella suomenruotsin ja vanhan stadin slangin sekoituksen puheenparrella kerrottuna siitä, kuinka ”ei sitten yhtään mikään” ollut ennen paremmin. Tai siitä, kuinka pula-ajan elämässä ei hänen mielestään ollut mitään nostalgista, ainakaan mitä rakentamiseen tuli.

Yksittäisenä tarinana mieleeni on jäänyt esimerkiksi tämän ammattiylpeän rakennusmestarin turhautuminen siihen, kuinka salaojasepeliä tilatessa työmaalle poikkeuksetta tuotiin lavallinen hiekkaa. Toki tuolloinkin jo hyvin ymmärrettiin, että hienoaineinen hiekka ei salaojakäyttöön sovellu, mutta tätä vain täytyi silti käyttää; yksinkertaisesti muuta toimittajalla ei ollut. Eikä kuulemma auttanut, vaikka miten kiukkuisia reklamaatiopuheluita lankapuhelimella Lohjan suuntaan työmaatoimistosta soitteli.

Kuitenkin tällaisistakin pula-ajan aiheuttamista haasteista huolimatta, me suomalaiset osasimme jo tuolloin tehdä Vallilan ammattikoulun kaltaisia kestäviä ja laadukkaita rakennuksia, jotka sitkeästi kestävät vuosikymmenestä toiseen – oli kyse sitten arkkitehtuurista, käytettävyydestä tai tekniikasta. Tämä on ollut meiltä kansakuntana uskomaton saavutus Suomen valtion kohtalaisen lyhyen historian ja valtiomme alkuvuosikymmenten inhimilliset tragediat, taloudelliset haasteet ja vielä hauraan yhteiskuntarakenteen huomioiden.

Kuinka me siis olemme onnistuneet ja onnistumme edelleen kaikista näistä vallitsevista haasteista huolimatta rakentamaan näin korkealaatuisia ajan hampaan kestäviä rakennuksia?

Mielestäni tähän on kaksi syytä ylitse muiden: yleisen koulutuksen ja tiedon arvostus yhdistettynä satojen, jopa tuhansien vuosien kokemukseen hyvin vaativiin ympäristöolosuhteisiin rakentamisesta. Jos suomalainen ei rakenna ja eristä taloaan laadukkaasti, hän jäätyy talvella kuoliaaksi. Kuolemanpelolla on hyvinkin vahva pedagoginen vaikutus, väitän.

Tähän kun peilaamme EU:n avausten kautta viimeiset kuukaudet isoksi keskustelun aiheeksi nousseita energiaremontteja (tai ”pakkoremontteja”, kuten termi on mediassa vääntynyt), aiheessa ei itse asiassa ole meille mitään uutta, vaan pikemminkin päinvastoin. Näinhän meillä on aina toimittu – rakennettu, eristetty ja lämmitetty optimoidusti kunkin ajan parhaan tiedon ja mahdollisuuksien mukaan. Tietenkään tämä ei merkitse sitä, että kehityksen laki on nyt saavutettu, ja oikea ratkaisu olisi asettua vastustamaan muuttuvaa maailmaa. Kuten ystäväni Börjekin tiesi, eivät asiat ennen paremmin olleet, vaan nyt ovat, ja tulevaisuudessa tulee olla vieläkin paremmin.

Meillä on nyt, siis ei edes tuhannen, vaan miljardien taalojen paikka mennä kertomaan Eurooppaan ja koko maailmalle, kuinka rakennuksien energiatehokkuutta ja sietokykyä ympäristöolosuhteita vastaan parannetaan ja sitä kautta torjutaan ilmastonmuutosta. Me olemme nimittäin tuon asian osanneet jo ennen kuin asiaa on edes ymmärretty ympäristönsuojelunäkökulmasta tarkastella.

Olemassa oleva rakennuskanta aiheuttaa merkittävän osan maailman hiilidioksidipäästöistä. Esimerkiksi Suomessa noin kolmasosa hiilijalanjäljestä syntyy rakennuksista. Tämä on huomattavasti suurempi luku, kuin vaikkapa autoilun aiheuttamat päästöt (noin viidesosa), josta kuitenkin puhutaan merkittävästi enemmän, kuin rakennusten aiheuttamista päästöistä. Auto herättää tunteita – suurin osa rakennuksista ei niinkään. Ellei kyseessä satu olemaan julkisen hankkeen arkkitehtikilpailu oman kodin lähellä, mutta ei nyt avata tässä yhteydessä tuota Pandoran lipasta.

Jos me haluamme siis aidosti vaikuttaa puhtaamman, elinkelpoisemman ja vauraamman maailman puolesta, tässä on meillä siihen oiva tilaisuus. Ei hukata sitä vaan otetaan siitä kaikki hyöty irti.